Kuluneilla viikoilla olen matkustanut melkoisesti paikasta toiseen tavatakseni ihmisiä siellä täällä. Matkustan mieluusti julkisilla kulkuvälineillä ja lyhyet siirtymät kuljen joko jalkaisin tai kaupunkipyörällä. Välillä on pimeä, välillä sataa, mutta on niitä aurinkoisiakin hetkiä. Kaikki säät kelpaavat ja ovat yhtä tervetulleita.

Varjoja, varjoja… (Kuva Luca Finardi Pixabaystä)

Yhtenä päivänä kävellessäni aamuauringossa joen vartta huomasin varjoni kävelytiellä. Se on uskollinen tosi ystävä. Sen ääriviivat olivat varsin selkeät, joten saatoin tunnistaa varjosta helposti itseni. Kyseessä on toki vain valon iloinen leikki, jolle kehoni antaa ääret, mutta silti kuva tiessä oli kuin olisin katsonut todellista kuvajaistani seuraamassa minua varjojen salatussa maailmassa.

Aikaa ei ollut pitkään aamukävelyyn, joten käännyin takaisin majapaikkaa kohti ja niin tuo sama harmaan musta siluetti vuorostaan johti minua kulkien aina askeleen edellä. Aivan kuin se olisi hiljaa ilmoittanut minun lähestyvän vastaantulijoille.

Leikin ajatuksella, että josko onkin olemassa varjojen maailma, missä ne elävät heijastuksemme kuvina. Siitä palautui ajatukseni Jumalaan, joka tuon varjojen maan on senkin luonut.

Jäin miettimään, että niin olen kuva minäkin. Olenhan heijastus Luojastani – Kristuksen kuva. Ja samalla tavoin kuin tuo varjo, olen minäkin toisinaan vahvempi ja selkeämpi kuva, kun taas toisinaan Jumalan kuvaa minusta saattaa olla vaikea erottaa. Näin etenkin niinä hetkinä, kun egoni ottaa ylivallan ja kuvittelen ohjaavani tätä pientä maailmaani.

Ajatukseni varjoista kääntyivät edelleen siihen, miten maineeni usein edeltää minua. Samalla taakse jättämäni vaikutelma kertoo, kuka todella olin. Varjo takanani on kuin tuoksujälki minusta, kun taas sen kulkiessa edellä, se on kuin maine tai ensivaikutelma.

Millainen on kuvani?

Jäin pohtimaan, millaisen varjon minä jätän tähän aikaan? Kuinka paljon minun varjossani on Kristuksen kuvaa? Onko hän saanut minussa – tai pikemminkin elämässäni – sijaa niin, että minusta voisi tunnistaa hänet? Samalla tavalla kuin kirkkaana päivänä varjon siluetista voi tunnistaa kuvan kantajan – ehkä minustakin voi tunnistaa ’kuvan antajan’.

Millaisen kuvan Kristus tahtoo elämäni kautta tuoda näkyviin? Mikä on se Kristuksen kuva, jonka hän tahtoo piirtää minun aikaani siellä, missä kuljen?

Yksi vastaus tähän kysymykseen – monien muiden ohella – on Matteuksen tekstissä, jossa Jeesus puhuu viimeisistä päivistä ja tuomiosta. Muistat varmaan kohdan, missä ”paimen erottaa lampaat vuohista”. Se on tuomiosunnuntain evankeliumiteksti, mutta en nyt lukenut sitä tuomiota ajatellen.

Tekstin näet voi lukea muulloinkin. Ja näin irrallaan juhlasta sen voi lukea myös ajatellen, millaisen kuvan tai varjon Herrani tahtoo minun hänestä tähän aikaan piirtävän ja jättävän. Luetaanpa siitä pieni ote:

”Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’ ”Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’” (Matt. 25:34-40)

Pystynet poimimaan tekstistä ajatuksen, millaista varjoa Herra seuraajiltaan tässä edellyttää. Minua jäi kiinnostamaan laadullista kysymystä enemmän se, miksi kertomuksen vanhurskaat eivät olleet tietoiset hurskaudestaan?

Ilmeinen vastaus on tietty se, että he olivat tehneet laupeuden muille kuin Herralle – siis lähimmäisilleen. He eivät siis mieltäneet tehneensä palvelua Jumalalle. Ehkä he tämän kuullessaan ajattelivat Herran tehneen jonkinlaista ”mystery shopping” asiakastyytyväisyystutkimusta heidän elämässään. Tämä nyt on yksi kulma ja näin olen itsellenikin usein tätä tekstiä selittänyt.

Siihen lisäten syyksi voi myös, että Jumalan kuva näissä vanhurskaissa oli niin vahva, että he eivät itsekään huomanneet tuottavansa hyvää hedelmää, jota heidän elämänsä näytti tuottavan. Se oli heille luonnollista – ja Jumalahan sen heidän kauttaan teki. Harvapa sitä tekee numeroa sellaisesta, mitä tekee lähes huomaamattaan.

Askel pidemmälle

Tekstin hurskaiden asenne kertoo heidän laupeutensa olleen puhdasta Hengen hedelmää, eli Jumalan Pyhän Hengen työtä heissä. He eivät kokeneet tehneensä mitään. Ja tämä ei tarkoita sellaista typerää vähättelyä: ”No, eihän se nyt mitään ollut.” – ja saman aikaan itsekäs ihminen tuntee mielihyvää siitä, kuinka häntä taas kiitetään. Se on vuohien hommaa se – ei lampaiden.

Seurakunnissa meillä on monenlaista missiota ja toimintaa, jolla varmasti teemme paljon hyvää lähimmäisillemme kuin liukuhihnalta. Ja näin ulkoisesti täyttyvät nuo Jeesuksen esimerkin ’kriteerit’.

Sisäisesti ne täyttyvät vasta silloin, jos tuo toiminta ei ole enää ’meidän’ hyvyyttämme tai tekoamme. Annammeko sen olla Jumalan työtä? Olemmeko me kuin varjo – tekemättä numeroa omasta kuvastamme – heijastaen vain häntä, kenen varjo olemme?

Varsinainen ’juttu’ Jeesuksen esimerkissä onkin siinä, että nämä vanhurskaat eivät pitäneet laupeuttaan yhtään minään. Heille se oli kuin hengittäisi ilmaa. Harva meistä kehuskelee edes ajatuksissaan jokaista sisään- ja uloshengitystä. Miksi kehuskella sellaista, joka tapahtuu luonnostaan. Tätä on Kristuksen luonto meissä. Hänen vaikutuksensa niin, että se on pysyvä osa elämää jopa niin, ettemme osaa tehdä siitä itse numeroa. Tiedämme, että se on Jumalan Hengen työtä eikä meidän hyvyyttämme.

Minua tekstissä jäi puhuttamaan ajatus, että ehkä siinä ei puhuta sellaisesta mekaanisesta laupeuden tekemisestä, mitä usein seurakunnilta edellytämme. Ehkä esimerkin laupeus ei ollutkaan peräisin laupeuden liukuhihnalta, vaan se on vain sitä, kun eteemme ’sattuu’ janoinen ja autamme häntä tai alaston, jonka tuossa tilanteessa vaatetamme.

Ei sen tarvitse olla linjasto nälkäisiä tai alastomia, jotka meidän hieno koneistomme hoitaa. Se on enemmänkin kohtaaminen meille luotetun lähimmäisen kanssa, jonka Herra Jeesus tahtoo matkallamme kohdata. Se on siis sitä, että olen hereillä Kristuksessa ihan tavallisessa arjessani.

Ei ole mitään pyhempää siinä, että pidän ruokakirkkoa tuhansille kuin siinä, että annan janoisen juoda pullostani erämaan lakeuksilla. Kummassakin Kristus tulee esiin. Oleellista on vain se, että Jumalan kuva saa tulla esiin niin kuin Hän on. Kristus saa näkyä, vaikka varjona minun elämässäni, mutta niin, että tuosta varjosta tunnistaa Kristuksen eikä minua.

Lopuksi

Jos elämästäni näkyy vain minun varjoni, en ole Herrani kuva. Aivan kuten Jeesuksen elämä oli heijastus Jumalan kirkkaudesta, haluan samoin vuorovaikutukseni heijastavan Jeesuksen valoa.

Kun siis lähestyn muita, huomaavatko he vilauksen Kristuksesta? Ja lähdettyäni jääkö Kristuksen olemus jäljelle? Puhuvatko he minusta vai puhuvatko he Herrastani? Kenen siis on varjoni?